Viime viikon lauantaina istuskelin Nokian uimahallissa poikani uintikisoissa. Kahvilassa aikaa kuluttaessani muistin yht´äkkiä, että siellähän hiihdetään Sotshin olympialaisten naisten viestihiihto. Hain iPadistani, jonka olin aikaa tappaakseni mukaan ottanut, yleareenan streamin päällee ja pikku hapuilun jälkeen sainkin suoran kuvayhteyden avattua. (Maailma on muuten kummallinen, eipä olisi muutama vuosi sitten onnistunut.) Kuvayhteys aukeaa hetkeen, jolloin ankkuriosuuden kolmikko kiipeää viimeistä nousua ennen kuin lasketaan stadionille ja loppusuoralle. Herranen aika. Mukana tuossa kolmikossahan on suomalainen hiihtäjätär. Krista Lähteenmäki. Hetkessä tempaudun tunnetasolla tuohon olympiatunnelmaan. Suomalaiset naiset ovat hiihtämässä olympialaisten mitaleista. Mieleeni nousivat lapsuuteni muistot Hilkka Riihivuoresta, Helena Takalosta ja kumppaneista. Suomalainen, saksalainen ja ruotsalainen hiihtäjätär saapuvat loppusuoralle lähes rinta rinnan suomalaisen Lähteenmäen johdolla. Saksalainen ottaa paikan Kristan vasemmalta ja ruotsalainen Charlotte Kalla oikealta.

Charlotte on niin huikeassa vedossa, että olisi painanut siinä kohtaa ohi vaikka Usain Boltista, joka piikkarit jalassa olisi jo päästetty juoksuun. Lähteenmäestä oikealta tai vasemmalta.

Krista Lähteenmäki hiihti LOISTAVAN loppusuoran ja jätti saksalaisen kilpasisaren taakseen ja pääsi tuulettamaan oikeutetusti hienon suomalaisen viestihiihdon lopputulemana olympialaista hopeamitalia. OLYMPAHOPEAA!!!! SUOMEN NAISET!!! AIVAN MAHTAVAA!!! Minä niiskaisen liikutuksesta Nokian uimahallin kahvilassa.

Tapojeni mukaan (lue edellinen blogini) olen jo alta nanosekunnin avannut eri sosiaalisen median kanavat ja järkytyn. Facebookissa ja Twitterissä ihmiset kommentoivat ja linkittävät uutisia.

”Miksei Krista pitänyt sisäkaaretta?”

”Miksi jälleen ruotsi?”

”Suomi hävisi ruotsille olympiakullan!”

Aaaaaaaarrrrgggghhh. Saman tien sydämeni alkaa pampattamaan. Mitä? Laitan someen viestin: ”Haloo, ei Krista hävinnyt ruotslaiselle, vaan voitti saksalaisen!” Jotkut tästä toki tykkäsivät, mutta tulihan tuohon perään kommenttikin: ”Niin, mutta kyllä hän myös hävisi.”

Pessismisti ei pety. Me suomalaiset osaamme tämän taidon. Jos jossain osataan tai pärjätään, sen takana seistään vasta kun on täysin varma menestys. Otan tästä aasinsillan suomalaiseen fanikulttuuriin. Meillä suomessa on seurajoukkueiden fanikulttuuri kaukana monista muista maista. Toki ennen kuin jatkan totean, että suomalainen fanittaminen on  viime vuosina kehittynyt/parantunut/kasvanut huomattavasti. Vertaa vaikka huuhkajien tai susien fanittaminen. Mutta esimerksiksi seurajoukkueiden fanittaminen on järjestäytymättömämpää ja rehellisesti sanottuna vähälukuista. Jos siis nyt verrataan vaikka naapurimaihin. Syy on tämä. Kun se oma joukkue häviää. Suomalaisen into kannustamiseen katoaa kotijoukkueen hävittyä Kalpalle 4-2. Tätä tunnetta tappion sietämättömyydelle ei meillä ylitä itse pelitapahtuman mahtavuus, vankka yhteenkuuluvuuden tunne, tappion hetkellä usko omaan porukkaan ja seuraavaan voittoon, lihapiirakka kahdella nakilla tai muuten vaan kivasti mennyt kausi.

Kiukustuin Kristan saamasta kritiikistä. Ehkä suotta, mutta… Itse kuitenkin ajattelin sillä hetkellä, kun hän ylitti maaliviivan, että suomalaiset naiset ja näistä neljä parasta hiihtäjää hiihtivät juuri toiseksi nopeiten 20 km KAIKISTA MAAILMAN MAISTA! Kaiksta maailman naisista! Suomalsiset naishiihtäjättäret jättivät taakseen kymmenittäin hiihtäjiä ja maita. Se on huikea saavutus se.

Tämä kirjoitus juontaa yksittäisistä kommenteista ja otsikoista. Toki valtaosa ihmisistä sosiaalisessa mediassa ja siinä oikeassa mediassa riemuitsivat viestinaisten saavutusta. Ensireaktiot usein kuitenkin paljastavat ensimmäisen tunteen. Välillä minusta tuntuu, että saamme enemmän irti häviämisestä kuin voittamisesta. Epäonnistumisesta kuin onnistumisesta. Ei kai se ole niin?