Minä teen sinulle voileivän. Otan tuoreen focaccialeivän. Tiedäthän sellaisen joka on pehmeä sisältä, mutta silti siinä on juuri sellainen oikea sitko. Sellainen, jota haukatessa joutuu tekemään hieman enemmän hampailla töitä. Palan saattaa joutua jopa repäisemään loppuleivästä irti. Focaccian maussa on juuri hyvä suolaisuus ja pinnan jauhoisuus tekee haukkaamiseen hauskan kontrastin.  Laitan focaccian päälle reilusti voita. En laita margariinia, vaan oikeaa voita. Voin päälle levitän rucolapedin. Rucolan päälle tulee muutama viipale mausteista Chorizomakkaraa. Chorizon vahva paprikan ja mausteiden maku potkaisee mukavasti, mutta ei suinkaan polta suuta. Makkaraviipaleiden päälle lasken muutaman paksuhkon viipaleen Manchegojuustoa. Manchegon pintaan on noussut hieman nestettä. Manchegojuusto on nostettu huoneenlämpöön ”hikoamaan” jo tuntia aiemmin.

Minä teen sinulle hyvän voileivän. Haukatessasi Chrizo-manchego-voileipääni tunnet kuinka sen maut sulautuvat yhteen suussasi. Maistat haukatessasi maut ensin erillään ja sitten pian ne sulautuvat yhdeksi suun täyttäväksi mauksi, joka maistuu niin hyvälle, että mieluiten suljet silmäsi, jotta makuaistisi saavat elämyksestä enemmän irti.

Paitsi, että et saa. Minä tein sinulle virtuaalileivän. Luit tämän leivän tekemisestä blogissani. (Kiitos, kun luet). Jos sinä haluat tuollaisen leivän, sinun tulee tehdä se itse. Oikeassa elämässäsi. Mennä kauppaan, hankkia aineet. Kenties hakea se parempi Chorizo kauppahallista. Sinä palaat kotiin, valmistat sen ja vasta sitten nautit. Jos luet tätä blogia vaikka illalla, on todennäköistä, että nautit leivästäsi aikaisintaan ehkä huomenna iltapäivällä. Jos siis teet sen.

Me elämme virtuaalielämää. Internetissä, Facebookissa, Instagramissa, uutisissa, televisiossa, mobiilissa, tabletissa, maileissa. Oikea elämämme on liikkumista, olemista, kommunikoimista, toimimista. Virtuaalimaailmassa vastaanotamme. Oikeassa elämässämme me annamme ulospäin ja luomme. Ajattelemme.  Onko riskimme, että virtuaalimaailmamme vie koko ajan suuremman ja suuremman osan ajastamme ja elämästämme? Virtuaalimaailma ottaa, ei anna. Virtuaalivoileipää ei voi haukata.

Viime viikon IceLive seminaarissa, jopa kaksi eri kansainvälisesti tunnettua motivaatiopuhujaa korosti tämän oikean elämän merkitystä. Brian Tracy suositteli sulkemaan radion perheen yhteisellä automatkalla, jotta perhe kommunikoisi. Kommunikointi kehittää ihmistä. Paikallaan istuminen radiota kuunnellen ei. Hän suositteli myös sulkemaan television alkuillasta vaikka tunniksi. Kun televisio ei ole päällä, ei jää muuta tekemistä kuin keskustella. Perheen yhteistä aikaa. Kehittävää. Myös Robin Sharma korosti perheen yhteisen ajan merkitystä. Ennen kaikkea sen merkitystä lapsille ja heidän kehitykselleen.

En usko, että nousen perheeni suosioon päivittäin sulkemalla television. Mutta jonain päivänä haluan sen tehdä. Tai toimia muuten vastaavalla tavalla. Sulkea vaikka lapsen treenikuljetusmatkalla radion. Vaikka tämä virtuaalisuus ei mielestäni ole perheessämme iso ongelma, koen kuitenkin, että haluaisin pitää tässä asiassa kontrollin omissa käsissäni. Ehkä voisimme ruokailla vielä useammin yhdessä tai viettää hetkiä keskustellen. Ikään kuin vaikuttaa aktiivisesti siihen, ettemme lipsu liikaa sille toiselle puolelle.

Itse käyn Facebookissa. Seuraan Instagramista erilaisten ihmisten poseerauskuvia. Katson netistä autoja, parranajovälineitä ja viihdettä. Luen joskus blogin tai ruokaohjeen. Katson uutiset ja jääkiekkotulokset välillä netistä, välillä telkkarista. Seuraan televisiosta muutamaa sarjaa tai jos en muuten katso, laitan tuotantokauden DVD:ltä. Töissä olen koneella. Vastaan  meileihin ja joskus palaverien välissä vilkaisen  Facebookiin periaatteella ”Onkohan sinne tullut mitään?” Olen jopa löytänyt itsestäni niin suuren laiskuuden, että Facebook –ystävieni lyhyet kommentit ja kuvat ohittavat kiinnostavuudessaan esimerkiksi päivän uutisaiheet. Annan itseni päästä helpolla. Mikään tuossa edellä mainitsemassani ei ole aktiivista toimintaa. Minä seuraan muita. Muiden luomia asioita. Enkä tee itse mitään.

Kirjoitan aiheesta, koska olen viime aikoina miettinyt tätä paljon. Koen ongelmaksi sen, että virtuaalimaailmassa annan itselleni luvan päästä helpolla. Oman kehittymiseni kannalta asian ei tulisi olla näin. Minun tulisi lukea kirjaa, keskustella perheeni kanssa, käydä lenkillä, saattaa keskeneräiset projektit loppuun ja siivota työpöytä. Virtuaalimaailman ja ”oikean elämän” suhteeseen ei varmaankaan kannata suhtautua puritaanisen jyrkkäotsaisesti, mutta uskon, että jos askellan pienin askelin siihen oikean elämän suuntaan, saan lopputuloksesta paremman.

Koska en voi haukata virtuaalivoileipää, suljen koneen nyt ja menen tekemään sellaisen. Vain siten sen voi maistaa oikeasti.