Toimari grillaa

Oheinen blogi (vlogi) on julkaistu Propagandan Pöhinää palstalla hieman aiemmin. Tässä sinulle kesäinen video vailla sen kummempaa agendaa. Kesällä kesäjuttuja, eiks niin?

KATSO VIDEO TUOSTA ALTA! Reseptit löytyy tuosta videon alapuolelta.

SAVUSTETTUA POSSUNNISKAA NAANLEIVÄLLÄ JA VALKOSIPULI-MINTTUJUGURTILLA SEKÄ KESÄISET GRILLATUT KASVIKSET

Savustettu porsaanniska

1 kpl (2–3 kg) Atria porsaanniska
Poppamies Slow Food Rub
oliiviöljy

Hiero possunniskan pintaan oliiviöljyä ja reilusti Poppamies Slow Food Rubia. Savusta noin sadassa asteessa vähintään kuusi tuntia. Ensimmäiset 2–3 tuntia sellaisenaan ja kääri sitten folioon, ettei pääse kuivumaan. Nappaa odotellessa pikkasen viiniä, jos haluat.

Valkosipuli-minttujugurtti

3 dl turkkilaista jugurttia
4–5 valkosipulin kynttä tai yksi reilu yksikyntinen
reilu hyppysellinen minttua

Sekoita puristettu valkosipuli, pilkottu minttu ja jugurtti keskenään. Anna maustua jääkaapissa ennen tarjoilua kelmun alla vähintään muutama tunti ellei enemmänkin.

Naanleivät

Taikina:
2 dl turkkilaista jugurttia
2 dl maitoa
25 g hiivaa tai pussi kuivahiivaa
1 tl suolaa
2 tl sokeria
7 dl durumvehnäjauhoja
50 g sulatettua voita

Voiteluun:
Lisää sulatettua voita

Lämmitä maitoa hieman, että hiiva käynnistyy. Lisää hiiva maidon joukkoon. Laita sekaan muut aineet, joista jauhot viimeiseksi vähän kerrallaan. Vaivaa taikinaksi. Anna taikinan nousta vähintään puoli tuntia. Leivo pieniä leipäsiä, jotka voit paistaa pizzakivellä tai pannussa. Paistettuasi sivele pintaan voisulaa.

 

KESÄISET GRILLIKASVIKSET

Videolla on:
banaanishalottisipulia
papuja
paprikaa
parsakaalia
porkkanaa
oliiviöljyä
sormisuolaa

Voit käyttää myös esim. broccolinia, kesäkurpitsaa, herkkusieniä, punasipulia, kirsikkatomaatteja tai sokerihernettä.

Pilko sopiviksi. Sekoita kulhossa kasvikset oliiviöljyssä ja lisää sormisuolaa. Grillaa grillissä lämpimiksi. Älä päästä ihan pehmosiksi.

Hieraise naanleivän päälle hieman valkosipuli-minttujugurttia. Laita päälle salaatinlehtiä ja punasipulia. Leikkaa päälle viipaleita possunniskasta ja niiden päälle reilu lusikallinen valkosipuli-minttujugurttia. Kruunaa koko komeus pilkotulla korianterilla ja chilillä. Nosta grillikasvikset viereen. Kaada lasiin hyvää punkkua tai ota vaikka pienpanimo-olut. Nauti ruuasta ja kesästä.

Kivaa grillikesää kaikille!

Samuli

Minä olen somelle tärkeä

Pidin perinteeksi muodostuneen somelakkoni. Nyt kai jo viidettä tai kuudetta vuotta peräkkäin. Perinteeni on aloittaa somelakko itsenäisyyspäivän kieppeillä ja jatkaa sitä seuraavaan vuoteen. Tänä vuonna kirjauduin ulos Facebookista, Instagramista ja Twitteristä. Linkediniä katsoin silloin tällöin, koska meidän firmassa on käynnissä rekrytointeja ja se aiheutti siellä aktiivisuutta. En nyt kyllä liiemmin käynyt sielläkään.

Somelakkoni ei ole kannanotto sosiaalista mediaa vastaan. Olen vahvasti sosiaalisen median puolella. Käytän somea viihtymiseen, asioiden seuraamiseen, maailman menosta ajan tasalla pysymiseen, ammattiasioiden seuraamiseen, oman henkilöbrändini ja yrityksemme brändin esiintuomiseen. Tykkään vain tehdä ihmiskokeita. Myös itselläni. Haluan kerran vuodessa haastaa itseni käyttämään aikaani toisin. Mitä jos Facebookin tai Twitterin vilkaisun sijaan luen uutisia. Olen huomannut, että olen huono uutisten seuraaja. Toki esim. Twitter on hyvä uutiskanava, mutta itselleni esim. perinteinen Aamulehti (vaikkakin digitaalisena) on viimevuosina jäänyt ajankäytössäni somen jalkoihin.

Samalla kun tekee itselleen kokeita, huomioi totta kai vastaavaa asiaa muiden käyttäytymisestä. Junassa, asemalla ja kahviloissa näkee päänsä painaneiden armeijan. Joihin siis itsekin normaalisti kuulun. Työmatkoilla junassa voi hoitaa vaikka rästimaileja pois ja jos ne saa ajoissa valmiiksi, on normaali procedeur avata sosiaalinen media. Postaus päivän työteemasta tai junaselfie ja sitten muiden sometilien kimppuun. Nyt lakkoni aikaan ja mailit luettuani katselin ulos junan ikkunasta. Suomi on superkaunis.

Ihminen avaa kännykkänsä lukituksen keskimäärin noin 100 kertaa päivässä. Isoin osa näistä vilkaistaakseen ohimennen jotakin sosiaalisen median kanavaa. Vietämme kait tutkitusti helpostikin hulppeat kolme tuntia päivässä sosiaalisen median parissa. En epäile tuota yhtään. Saan itse helposti tuon ajan kulumaan. Halusin lakkoni aikana ohjata tuon ajan muuhun. Onko se tärkeämpää tai ylevämpää. Ei, sekään ei ole tarkoitukseni. Ajattelin, että jos lukisin enemmän, viettäisin aikaani enemmän perheeni kanssa ja katsoisin vaikka leffoja ja sarjoja. No, se kirja on vielä kesken. On se ehkä pidemmällä kuin olisi jos samalla somettaisin. Perhehän on samaan aikaan somessa, joten siinä se kontaktipinta sitten heidän kanssaan. Ehkä pikkuisen enemmän heidän kanssaan kasvotusten olen aikaa viettänyt, kun oikea paikka on tullut. Uutisia olen seurannut enemmän. Samaten telkkarisarjoja olen joulunpyhinä kahlannut enemmän kuin koko alkuvuonna. Salillekin olen ehtinyt, ruokaa olen laittanut, viinejä maistellut, olen ehtinyt suunnitella tulevaa ja niin edelleen.

Empiirisen itsetutkiskelun jälkeen voin sosiaalisen median lakostani todeta seuraavat johtopäätökset. Mikä muuttuu? –Ei mikään. En ole pudonnut minkään ison asian ulkopuolelle. Ehkä olen siellä somen puolella joitain pienempiä asioita sitten missannutkin. Niistä en tietenkään tiedä, mutta suoraan sanoen, tuo asia ei ole tippaakaan vaivannut. Aiempina vuosina olen huomannut suurin odotuksin sosiaalisiin medioihin palattuani, että siellä se maailma on kuitenkin mallillaan eli samalla lailla kuin aina ennenkin.

Mutta se kaikista hienoin juttu. Some kaipaa minua! Olen saanut sähköpostia Facebookilta ja Instagramilta. ”Samuli, huomasitko mitä Ursula kommentoi Liisan julkaisuun?”. ”Samuli, huomasitko mitä Tintti kommentoi Johannan julkaisuun?”. ”Samuli, oletko huomannut uusimmat tapahtumat Instagramissa?”. Somella on minua ikävä. Olen saanut näitä sähköpostiviestejä nyt kolmen viikon aikana jo viitisentoista.

Kirjautuessani ulos sosiaalisen median verkostoista, liityin samalla osaksi heidän markkinoinnin automaatiojärjestelmäänsä. Automaatio poimii aiemman käyttäytymiseni mukaan nostoja ja lähettää niitä minulle sähköpostiin houkutellakseen minut kirjautumaan takaisin. Isossa kuvassa tämä tuntuu hassulta. Facebookin johtoa myöten on myönnetty sosiaalisen median samaan aikaan addiktoivan ja tylsistyttävän ihmisiä. Ihmiset digi-sosiaalistuvat ja samaan aikaan reaali-antisosiaalistuvat. Kahvilakeskustelun ja liikenteen seuraamisen keskittymistä haittaa kännykässä avoinna oleva some. Kysyn mitä kuuluu, mutten keskity vastaukseen, koska some.

Miksi sitten Facebook ja Instagram haluavat minut takaisin? Facebookilla on lähes kaksi miljardia käyttäjää kuukaudessa. Suomessa kaksi ja puoli miljoonaa. Mihin he minua tarvitsevat?

Mielikuvitukseni ohjaa minut Facebookille palkattuun nörttiryhmään, jonka tehtävänä on ohjata somesta hairahtuneet mustat lampaat takaisin karsinaan. Palkataanko Piilaaksossa parhaillaan lisää nörttejä tähän tehtävään? Facebookin pääkonttorilla Menlo Parkissa Kaliforniassa syttyi joulukuussa konttorin seinällä olevaan isoon maailman karttaan punainen valopiste. Se vilkkuu muiden valopisteiden joukossa suurin piirtein Tampereen/Kangasalan kohdalla.

”Korhonen kirjautui ulos! Laitetaan listalle.”

Tutkitusti on olemassa kohderyhmä, joiden Facebookin käyttö on vähentynyt jo useamman vuoden putkeen eli nuoret aikuiset. En muuten kuulu heihinkään. Heidän valonsa valaisee jo koko uloskirjautuneiden karttahuoneen Facebookilla. Toki muissa somepalveluissa taputetaan samaan aikaan karvaisia käsiä yhteen.

Kiitos some, kun kaipaat. Olen imarreltu, että haluat minut takaisin. Minä olen somelle tärkeä. Ja minähän tulen. Avaan kaikki tilini taas uudelleen. Missä muuten tämän blogikirjoituksen jakaisin?

Autatko auttamaan?

auttaminen

Kuljin joulukuun alkupuolella Tampereella Laukontorin poikki reippain askelin kohti seuraavaa palaveria. Samalla luonnollisesti räpläsin ajatuksissani kännykkääni. Enpä siis näin ollen tajunnut ympäröivästä maailmasta mitään. Kuulin naisen huutavan minulle. ”Hei mies, autatko tuota miestä?” Nostin katseeni ja huomasin rollaattorin vieressä maassa makaavan vanhemman miehen. Miehen lähellä, noin viiden metrin päässä, seisoi tämä nainen ja vaati minulta: ”Autatko tuota miestä?” Kävelin miehen luokse. Joulukuun alussa ei ollut vielä lunta, mutta Laukontorin kivinen alusta oli sateesta märkä ja varmasti kylmä. Kyselin miehen vointia ja tilaa. Hän ilmoitti yks´kantaan haluavansa olla rauhassa. Kerroin hänelle näkemykseni, ettei pidemmän päälle märällä ja kylmällä kivellä makaaminen olisi hänelle hyväksi. Tästä huolimatta hän ilmoitti haluavansa maata maassa rauhassa. Miehen puheesta oli aistittavissa myös päihteiden osuus väsymykseen.

Tässä kohtaa keskustelua aiemmin huomioni kiinnittänyt nainen osallistui tilanteeseen käskemällä minua. ”Soita sille ambulanssi! Olin vielä kyykistyneenä miehen ääreen aikeenani jatkaa keskustelua miehen kanssa. ”Eikö sinulla ole kännykkää? Voit soittaa minun puhelimellani.” Ilmoitin, että minulla toki on puhelin ja voin soittaa ambulanssin sillä. Soitinkin. Kun sain puheluni hätäkeskuksen kanssa valmiiksi nainen tinkasi vielä minulta. ”Jääthän odottamaan ambulanssia?” Lupasin tehdä näin. Koska näin itse asiassa lupasin hätäkeskuksellekin. Tämän asian vahvistuttua nainen poistui paikalta.

Seisoin siis miehen vieressä ja kerroin muutamalle paikalle uteliaana saapuneelle, että ambulanssi on tilattu, mutta siinä sattaa kestää hetki. Yksi huolestuneista oli nuorehko vaalea nainen, joka jäi kanssani odottamaan ambulanssia. No minä paskapää kysyin häneltä, voisiko hän odottaa ambulanssia, koska itse haluaisin lähteä siitä palaveriin. Olinhan jo palaverista myöhässä. Hän lupasi ja koska hän vaikutti vastuuntuntoiselta luotettavalta aikuiselta, uskalsin jättää hänet odottamaan ambulanssia.

En ole soimannut itseni paikalta poistumisesta. En myöskään koe jättäneeni miestä heitteille, koska ambulanssi oli tulossa ja nuori nainen jäi opastamaan ambulanssin paikalle. Huomaatte kuitenkin edellä kirjoittamani sävystä, että itsekin olen sitä mieltä, että paremminkin tuon olisi voinut hoitaa. Jäin kuitenkin kummaksuen miettimään tätä tapahtuman aluksi huomioni herättänyttä naista. Hän halusi kiivaasti minun auttavan miestä, mutta ei auttanut häntä itse. Hän siis puhui vain minulle, ei miehelle. Hän jopa tarjoutui lainaamaan puhelintaan, jotta voin soittaa miehelle ambulanssin. Mutta hän ei todellakaan aikonut soittaa itse.

Jäin miettimään tätä auttamisen vaikeutta. Halu ja tahto auttaa on meillä ihmisillä kova. Arvostamme kovasti auttajia ja hyväntekijöitä. Me mielellmme osallistumme kampanjoihin ja tempauksiin, joissa saamme hyvän mielen auttamalla. Kunhan meidän ei tarvitse itse tehdä mitään. Tämä nainen suhtaui vaatimuksiensa kera minuun hyvin tiukasti. Mutta selvästikään hänen oma osallistumisensa miehen auttamiseksi ei ollut edes mielessä käynyt vaihtoehto. Hänelle oli kuitenkin selvästi todellisen tärkeää, että mies sai apua.

Viime vuoden aikana olin ja olimme työpaikallamme muutamassa hyväntekeväisyyteen tai auttamiseen liittyvässä asiassa mukana. Perustimme veriryhmän ja aloimme käymään veren luovutuksessa porukalla. Tätä jatkamme vuonna 2015. Saimme olla mukana ystäväni organisoimassa tapahtumassa, jossa tavoitteena oli lisätä tietoutta kantasolurekisteriin liittymisestä ja sen tarpeellisuudesta. Samalla saimme olla lisäämässä tietoutta siitä, minkälaista apua kantasolurekisteriin liittyvät voivat mahdollisesti antaa esimerkiksi aplastisesta anemiasta kärsivälle (pelastaa elämän). Olimme mukana Movemberissa ja keräsimmekin muutaman satasen syöpäsäätion hyväksi.

Kuitenkin jopa nämä asiat ovat monasti vaikeita. Kaikkien mielestä on tärkeää luovuttaa verta, mutta veripalvelun varastot ovat usein vajaat ja luovuttamisen puolesta joudutaan kampanjoimaan. Movember kampanjan tavoitteena on siis se, että miehet kasvattavat viiksiään ja tälle ”uhraukselle” voi lahjoittaa rahaa hyväntekeväisyyden nimissä kampanjan sivuilla. Eli miehet pyytävät lahjoittamaan rahaa viiksilleen ja sitä kautta hyväntekeväisyyteen. Monet siis kasvattavat viiksiä ja jopa rekisteröityvät kampanjan sivuille. Eli kampanjaan osallistuvat toivovat keräävänsä hyväntekeväisyyteen mahdollisimma iso potin muilta. Kampanja mahdollisti jopa vain 2 euron lahjoitukset, joten pienelläkin olisi päässyt mukaan. Mutta vain hyvin harvat lahjoittavat itse.  Auttaminen on hankalaa ja vaikeaa.

Jos laitan facebook sivulleni postauksen savusaunani lämmittämisestä, saan sille 50 tykkäjää. Välitin facebook sivulleni tietopaketin aplastisesta anemiasta, jonka ystäväni äitinä laittoi sairaan tyttärensä puolesta. Pyyntönä vain jakaa tietoutta ja kannustaa liittymään kantasolurekisteriin. Tykkääjiä kolme, välitettyjä postauksia nolla. Auttaminen on pelottavaa.

En missään tapauksessa kirjoita tätä blogia siten, että minä olen suuri auttelija, auta sinäkin. En minä ole. Minäkin pelkään auttaa. Lähdinhän itse käpälämäkeen paikalta ja näin vältyin hankalilta kysymyksiltä ja mahdollisilta jälkiselvityksiltä ambulanssin saapuessa. Naisen käyttäytyminen kuitenkin kummastutti minua niin paljon, että inspiroiduin kirjoittamaan tämän blogin.

Se auttaminen on vain niin vaikeaa. Ja hankalaa. Ja pelottavaa.

Mutta ehkä tässä naisen tavassa hoitaa miehelle apua onkin jotain opittavaa. Mitäpä jos me vaatisimme toisiamme auttamaan? Jospa vaadin tarpeeksi sinnikkästi, että autat? Ja autat myös. Etkö silloin saisi joskus vaatia minua vastavuoroisesti auttamaan?

Autatko auttamaan?

VIRTUAALIVOILEIPÄ

Minä teen sinulle voileivän. Otan tuoreen focaccialeivän. Tiedäthän sellaisen joka on pehmeä sisältä, mutta silti siinä on juuri sellainen oikea sitko. Sellainen, jota haukatessa joutuu tekemään hieman enemmän hampailla töitä. Palan saattaa joutua jopa repäisemään loppuleivästä irti. Focaccian maussa on juuri hyvä suolaisuus ja pinnan jauhoisuus tekee haukkaamiseen hauskan kontrastin.  Laitan focaccian päälle reilusti voita. En laita margariinia, vaan oikeaa voita. Voin päälle levitän rucolapedin. Rucolan päälle tulee muutama viipale mausteista Chorizomakkaraa. Chorizon vahva paprikan ja mausteiden maku potkaisee mukavasti, mutta ei suinkaan polta suuta. Makkaraviipaleiden päälle lasken muutaman paksuhkon viipaleen Manchegojuustoa. Manchegon pintaan on noussut hieman nestettä. Manchegojuusto on nostettu huoneenlämpöön ”hikoamaan” jo tuntia aiemmin.

Minä teen sinulle hyvän voileivän. Haukatessasi Chrizo-manchego-voileipääni tunnet kuinka sen maut sulautuvat yhteen suussasi. Maistat haukatessasi maut ensin erillään ja sitten pian ne sulautuvat yhdeksi suun täyttäväksi mauksi, joka maistuu niin hyvälle, että mieluiten suljet silmäsi, jotta makuaistisi saavat elämyksestä enemmän irti.

Paitsi, että et saa. Minä tein sinulle virtuaalileivän. Luit tämän leivän tekemisestä blogissani. (Kiitos, kun luet). Jos sinä haluat tuollaisen leivän, sinun tulee tehdä se itse. Oikeassa elämässäsi. Mennä kauppaan, hankkia aineet. Kenties hakea se parempi Chorizo kauppahallista. Sinä palaat kotiin, valmistat sen ja vasta sitten nautit. Jos luet tätä blogia vaikka illalla, on todennäköistä, että nautit leivästäsi aikaisintaan ehkä huomenna iltapäivällä. Jos siis teet sen.

Me elämme virtuaalielämää. Internetissä, Facebookissa, Instagramissa, uutisissa, televisiossa, mobiilissa, tabletissa, maileissa. Oikea elämämme on liikkumista, olemista, kommunikoimista, toimimista. Virtuaalimaailmassa vastaanotamme. Oikeassa elämässämme me annamme ulospäin ja luomme. Ajattelemme.  Onko riskimme, että virtuaalimaailmamme vie koko ajan suuremman ja suuremman osan ajastamme ja elämästämme? Virtuaalimaailma ottaa, ei anna. Virtuaalivoileipää ei voi haukata.

Viime viikon IceLive seminaarissa, jopa kaksi eri kansainvälisesti tunnettua motivaatiopuhujaa korosti tämän oikean elämän merkitystä. Brian Tracy suositteli sulkemaan radion perheen yhteisellä automatkalla, jotta perhe kommunikoisi. Kommunikointi kehittää ihmistä. Paikallaan istuminen radiota kuunnellen ei. Hän suositteli myös sulkemaan television alkuillasta vaikka tunniksi. Kun televisio ei ole päällä, ei jää muuta tekemistä kuin keskustella. Perheen yhteistä aikaa. Kehittävää. Myös Robin Sharma korosti perheen yhteisen ajan merkitystä. Ennen kaikkea sen merkitystä lapsille ja heidän kehitykselleen.

En usko, että nousen perheeni suosioon päivittäin sulkemalla television. Mutta jonain päivänä haluan sen tehdä. Tai toimia muuten vastaavalla tavalla. Sulkea vaikka lapsen treenikuljetusmatkalla radion. Vaikka tämä virtuaalisuus ei mielestäni ole perheessämme iso ongelma, koen kuitenkin, että haluaisin pitää tässä asiassa kontrollin omissa käsissäni. Ehkä voisimme ruokailla vielä useammin yhdessä tai viettää hetkiä keskustellen. Ikään kuin vaikuttaa aktiivisesti siihen, ettemme lipsu liikaa sille toiselle puolelle.

Itse käyn Facebookissa. Seuraan Instagramista erilaisten ihmisten poseerauskuvia. Katson netistä autoja, parranajovälineitä ja viihdettä. Luen joskus blogin tai ruokaohjeen. Katson uutiset ja jääkiekkotulokset välillä netistä, välillä telkkarista. Seuraan televisiosta muutamaa sarjaa tai jos en muuten katso, laitan tuotantokauden DVD:ltä. Töissä olen koneella. Vastaan  meileihin ja joskus palaverien välissä vilkaisen  Facebookiin periaatteella ”Onkohan sinne tullut mitään?” Olen jopa löytänyt itsestäni niin suuren laiskuuden, että Facebook –ystävieni lyhyet kommentit ja kuvat ohittavat kiinnostavuudessaan esimerkiksi päivän uutisaiheet. Annan itseni päästä helpolla. Mikään tuossa edellä mainitsemassani ei ole aktiivista toimintaa. Minä seuraan muita. Muiden luomia asioita. Enkä tee itse mitään.

Kirjoitan aiheesta, koska olen viime aikoina miettinyt tätä paljon. Koen ongelmaksi sen, että virtuaalimaailmassa annan itselleni luvan päästä helpolla. Oman kehittymiseni kannalta asian ei tulisi olla näin. Minun tulisi lukea kirjaa, keskustella perheeni kanssa, käydä lenkillä, saattaa keskeneräiset projektit loppuun ja siivota työpöytä. Virtuaalimaailman ja ”oikean elämän” suhteeseen ei varmaankaan kannata suhtautua puritaanisen jyrkkäotsaisesti, mutta uskon, että jos askellan pienin askelin siihen oikean elämän suuntaan, saan lopputuloksesta paremman.

Koska en voi haukata virtuaalivoileipää, suljen koneen nyt ja menen tekemään sellaisen. Vain siten sen voi maistaa oikeasti.