Kuljin joulukuun alkupuolella Tampereella Laukontorin poikki reippain askelin kohti seuraavaa palaveria. Samalla luonnollisesti räpläsin ajatuksissani kännykkääni. Enpä siis näin ollen tajunnut ympäröivästä maailmasta mitään. Kuulin naisen huutavan minulle. ”Hei mies, autatko tuota miestä?” Nostin katseeni ja huomasin rollaattorin vieressä maassa makaavan vanhemman miehen. Miehen lähellä, noin viiden metrin päässä, seisoi tämä nainen ja vaati minulta: ”Autatko tuota miestä?” Kävelin miehen luokse. Joulukuun alussa ei ollut vielä lunta, mutta Laukontorin kivinen alusta oli sateesta märkä ja varmasti kylmä. Kyselin miehen vointia ja tilaa. Hän ilmoitti yks´kantaan haluavansa olla rauhassa. Kerroin hänelle näkemykseni, ettei pidemmän päälle märällä ja kylmällä kivellä makaaminen olisi hänelle hyväksi. Tästä huolimatta hän ilmoitti haluavansa maata maassa rauhassa. Miehen puheesta oli aistittavissa myös päihteiden osuus väsymykseen.

Tässä kohtaa keskustelua aiemmin huomioni kiinnittänyt nainen osallistui tilanteeseen käskemällä minua. ”Soita sille ambulanssi!” Olin vielä kyykistyneenä miehen ääreen aikeenani jatkaa keskustelua miehen kanssa. ”Eikö sinulla ole kännykkää? Voit soittaa minun puhelimellani.” Ilmoitin, että minulla toki on puhelin ja voin soittaa ambulanssin sillä. Soitinkin. Kun sain puheluni hätäkeskuksen kanssa valmiiksi nainen tinkasi vielä minulta. ”Jääthän odottamaan ambulanssia?” Lupasin tehdä näin. Koska näin itse asiassa lupasin hätäkeskuksellekin. Tämän asian vahvistuttua nainen poistui paikalta.

Seisoin siis miehen vieressä ja kerroin muutamalle paikalle uteliaana saapuneelle, että ambulanssi on tilattu, mutta siinä sattaa kestää hetki. Yksi huolestuneista oli nuorehko vaalea nainen, joka jäi kanssani odottamaan ambulanssia. No minä paskapää kysyin häneltä, voisiko hän odottaa ambulanssia, koska itse haluaisin lähteä siitä palaveriin. Olinhan jo palaverista myöhässä. Hän lupasi ja koska hän vaikutti vastuuntuntoiselta luotettavalta aikuiselta, uskalsin jättää hänet odottamaan ambulanssia.

En ole soimannut itseni paikalta poistumisesta. En myöskään koe jättäneeni miestä heitteille, koska ambulanssi oli tulossa ja nuori nainen jäi opastamaan ambulanssin paikalle. Huomaatte kuitenkin edellä kirjoittamani sävystä, että itsekin olen sitä mieltä, että paremminkin tuon olisi voinut hoitaa. Jäin kuitenkin kummaksuen miettimään tätä tapahtuman aluksi huomioni herättänyttä naista. Hän halusi kiivaasti minun auttavan miestä, mutta ei auttanut häntä itse. Hän siis puhui vain minulle, ei miehelle. Hän jopa tarjoutui lainaamaan puhelintaan, jotta voin soittaa miehelle ambulanssin. Mutta hän ei todellakaan aikonut soittaa itse.

Jäin miettimään tätä auttamisen vaikeutta. Halu ja tahto auttaa on meillä ihmisillä kova. Arvostamme kovasti auttajia ja hyväntekijöitä. Me mielellmme osallistumme kampanjoihin ja tempauksiin, joissa saamme hyvän mielen auttamalla. Kunhan meidän ei tarvitse itse tehdä mitään. Tämä nainen suhtaui vaatimuksiensa kera minuun hyvin tiukasti. Mutta selvästikään hänen oma osallistumisensa miehen auttamiseksi ei ollut edes mielessä käynyt vaihtoehto. Hänelle oli kuitenkin selvästi todellisen tärkeää, että mies sai apua.

Viime vuoden aikana olin ja olimme työpaikallamme muutamassa hyväntekeväisyyteen tai auttamiseen liittyvässä asiassa mukana. Perustimme veriryhmän ja aloimme käymään veren luovutuksessa porukalla. Tätä jatkamme vuonna 2015. Saimme olla mukana ystäväni organisoimassa tapahtumassa, jossa tavoitteena oli lisätä tietoutta kantasolurekisteriin liittymisestä ja sen tarpeellisuudesta. Samalla saimme olla lisäämässä tietoutta siitä, minkälaista apua kantasolurekisteriin liittyvät voivat mahdollisesti antaa esimerkiksi aplastisesta anemiasta kärsivälle (pelastaa elämän). Olimme mukana Movemberissa ja keräsimmekin muutaman satasen syöpäsäätion hyväksi.

Kuitenkin jopa nämä asiat ovat monasti vaikeita. Kaikkien mielestä on tärkeää luovuttaa verta, mutta veripalvelun varastot ovat usein vajaat ja luovuttamisen puolesta joudutaan kampanjoimaan. Movember kampanjan tavoitteena on siis se, että miehet kasvattavat viiksiään ja tälle ”uhraukselle” voi lahjoittaa rahaa hyväntekeväisyyden nimissä kampanjan sivuilla. Eli miehet pyytävät lahjoittamaan rahaa viiksilleen ja sitä kautta hyväntekeväisyyteen. Monet siis kasvattavat viiksiä ja jopa rekisteröityvät kampanjan sivuille. Eli kampanjaan osallistuvat toivovat keräävänsä hyväntekeväisyyteen mahdollisimma iso potin muilta. Kampanja mahdollisti jopa vain 2 euron lahjoitukset, joten pienelläkin olisi päässyt mukaan. Mutta vain hyvin harvat lahjoittavat itse.  Auttaminen on hankalaa ja vaikeaa.

Jos laitan facebook sivulleni postauksen savusaunani lämmittämisestä, saan sille 50 tykkäjää. Välitin facebook sivulleni tietopaketin aplastisesta anemiasta, jonka ystäväni äitinä laittoi sairaan tyttärensä puolesta. Pyyntönä vain jakaa tietoutta ja kannustaa liittymään kantasolurekisteriin. Tykkääjiä kolme, välitettyjä postauksia nolla. Auttaminen on pelottavaa.

En missään tapauksessa kirjoita tätä blogia siten, että minä olen suuri auttelija, auta sinäkin. En minä ole. Minäkin pelkään auttaa. Lähdinhän itse käpälämäkeen paikalta ja näin vältyin hankalilta kysymyksiltä ja mahdollisilta jälkiselvityksiltä ambulanssin saapuessa. Naisen käyttäytyminen kuitenkin kummastutti minua niin paljon, että inspiroiduin kirjoittamaan tämän blogin.

Se auttaminen on vain niin vaikeaa. Ja hankalaa. Ja pelottavaa.

Mutta ehkä tässä naisen tavassa hoitaa miehelle apua onkin jotain opittavaa. Mitäpä jos me vaatisimme toisiamme auttamaan? Jospa vaadin tarpeeksi sinnikkästi, että autat? Ja autat myös. Etkö silloin saisi joskus vaatia minua vastavuoroisesti auttamaan?

Autatko auttamaan?